Italianvinttikoiran rotuesittely

Teksti: Inka & Erja Luomanmäki

Italianvinttikoira eli kansankielessä italiaano, itsku, itikka, on vinttikoirista pienin. Ulkomuodoltaan se on pieni, siro ja tyylikäs, mutta kuitenkin hyvin vinttikoiramainen ilman kääpiökoiramaisia piirteitä. Sekä urosten että narttujen säkäkorkeus on 32-38 cm ja paino on yleensä n. 5 kg molemmin puolin. Väriltään italianvinttikoira voi olla musta, harmaa tai isabellanvärinen (kaikki ruskean sävyt vaaleasta kermanväristä tummaan ruskeaan). Suomessa ja FCI-maissa noudatetaan rotumääritelmää, joka sallii valkoista väriä vain rinnassa ja käpälissä. Esimerkiksi USA:ssa tai Iso-Britanniassa valkoinen sallitaan. Karvapeite on hyvin sileää ja aluskarvatonta, karvaa ei juuri lähde.

Italianvinttikoira on ihanteellinen seurakoira, ja se soveltuu erinomaisesti ensimmäiseksi koiraksi. Italianvinttikoirissa on jokseenkin luonnevaihtelua, mutta ihanteellisen italianvinttikoiran tulisi olla iloinen, rohkea, mukautuvainen ja läheisyydenhaluinen koira. Italianvinttikoirien kanssa harrastetaan yleensä näyttelyitä, vinttikoirien maasto- tai ratajuoksukilpailuja tai agilityä. Suomessa on arviolta noin 500 italianvinttikoiraa. Rotujärjestönä toimii Suomen Vinttikoiraliitto ja rotuyhdistyksenä vuonna 1999 perustettu yhteinen yhdistys italianvinttikoirille ja cirneco dell’Etnoille, Suomen Italiaanot ja Cirnecot ry.
 

Historiaa

Italianvinttikoira polveutuu muinaisen Egyptin faaraoiden hovissa pidetyistä pienikokoisista vinttikoirista. Rotu todennäköisesti on kulkeutunut Eurooppaan Kreikan kautta noin 500 vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Italianvinttikoirat olivat suurimmaksi osaksi vain ylhäisön lemmikkejä 1800-luvun loppuun asti, ja niiden kasvattaminen oli vähäistä. Italianvinttikoiria omistivat mm. Englannin Kaarle I ja Fredrik Suuri, jolla oli noin 80 italianvinttikoiraa. Rotu on säilynyt lähes muuttumattomana läpi vuosisatojen. Kuuluisimpien italialaisten ja ulkomaalaisten mestareiden maalauksissa esiintyi usein italianvinttikoira. Renessanssin ajan maalauksesta irrotettu italianvinttikoira voisi aivan hyvin mennä tämän päivän näyttelykehään ja tulla siellä palkituksi. Italianvinttikoiran päätarkoitus oli todennäköisesti olla seurakoirana hovien naisille, mutta ilmeisesti se on päässyt naisten mukaan myös metsästysretkille, kun miehet metsästivät isojen koiriensa avulla.

Italianvinttikoira ei varsinaisesti ole lähtöisin pelkästään Italiasta ja itse asiassa Iso-Britannian Kennelklubi laati ensimmäisenä tahona italianvinttikoiralle rotumääritelmän. FCI:n perustamista seuraavina vuosikymmeninä italianvinttikoira kuului kääpiökoiraryhmään, ja vasta 1960-luvulla se siirrettiin osaksi vinttikoiraryhmää (FCI ryhmä 10). Rotu kuuluu edelleen kääpiökoiraryhmään Englannissa ja Yhdysvalloissa.

Ensimmäiset italianvinttikoirat tulivat Suomeen 1910-luvulla, mutta kasvatustyö käynnistyi vasta 1960-luvulla. Vuodesta 1960 lähtien on rekisteröity miltei 2000 italianvinttikoiraa Suomessa. Rodun vuosittaiset rekisteröintimäärät pysyttelivät Suomessa pitkään alle kymmenessä, ja vasta 1990-luvun loppupuolella ja 2000-luvun alkuvuosina rekisteröitiin vuosittain 30 – 50 koiraa. Nykyään Suomessa rekisteröidään noin 70 italianvinttikoiraa vuodessa. Suomessa lienee tällä hetkellä noin 600 italianvinttikoiraa.
 

Luonne

Ihanteellisen italianvinttikoiran tulisi olla ystävällinen, rohkea, mukautuvainen ja läheisyydenhaluinen koira. Se on yleensä myös iloinen hännänheiluttaja ja näyttää usein tyytyväisyytensä pomppimalla ihmistä vasten tai syliin suoraan maasta. Useimmat yksilöt ovat hyvin avoimia, mutta rodussa on myös pidättyväisempiä tyyppejä, jotka haluavat ensin tutustua vieraaseen ihmiseen rauhassa ennen kuin menevät paijattaviksi ja syliin. Italianvinttikoira ei saa kuitenkaan olla koskaan arka.

Italianvinttikoira ei ole ihan tavallinen koiramainen koira, sillä se muistuttaa jollakin tavalla kissaa – tai voisi melkein sanoa, että italianvinttikoira on ihan oma lajinsa. Nuorena italianvinttikoira on yleensä erittäin vilkas loikkija; sille on tyypillistä hyppiä korkeisiin paikkoihin, esimerkiksi ruokapöydälle varkaisiin, kiipeillä pitkin sohvien selkänojia ja juosta tai kävellä sohvalla istuvan ihmisen yli. Aikuistuttuaan italianvinttikoira rauhoittuu ja se on kotiloissa melko rauhallinen koira, mutta kuitenkin aina valmis toimintaan ja leikkimään. Italianvinttikoira on yleensä vielä vanhoilla päivilläänkin leikkisä. Italianvinttikoira rakastaa lämpöä ja usein sen löytääkin kodista paikasta, johon aurinko paistaa. Sen lempinukkumapaikka on omistajansa vieressä ja tietenkin peiton alla, jos se vain sallitaan.

Italianvinttikoira on yleensä sosiaalinen ihmisiä ja koiria kohtaan. Se on onnellisimmillaan, jos sillä on koirakaveri, jonka kanssa leikkiä ja jonka kyljessä nukkua. Yleensä sanotaankin, että italianvinttikoira on kuin perunalastu; kun otat yhden, et voi olla ottamatta toista. Toki ensin koira kannattaa kasvattaa aikuiseksi ja sitten vasta ottaa seuraava. Ensimmäiseksi koiraksi italianvinttikoira sopii erittäin hyvin helpon luonteensa vuoksi. Italianvinttikoiran omistajan tulisi olla huumorintajuinen ihminen, joka ei odota koiran tottelevan ensimmäisellä, toisella tai aina viidennelläkään käskyllä.

Vieraan ison koiran kohdatessaan italianvinttikoira saattaa olla varovainen tai välinpitämätön, mutta pienen vieraan koiran kanssa leikki yleensä maittaa. Jotkut urokset saattavat joskus olla dominoivia vieraita uroksia kohtaan, mutta tuttujen urosten kanssa ne tulevat yleensä hyvin toimeen. Nartut tulevat yleensä hyvin toimeen myös vieraiden narttujen kanssa. Kissojen kanssa italianvinttikoira tulee yleensä hyvin toimeen.

Yleensä italianvinttikoiralla on saalisviettiä. Saalisvietillistä yksilöä kannattaa pitää vapaana vain turvallisella alueella poissa autoteiden lähettyviltä. Yleensä italianvinttikoira pitää vapaana ollessaan koko ajan näköyhteyden omistajaansa, mutta jonkun pikkueläimen nähdessään useimmat yksilöt melko varmuudella lähtevät perään ja voivat olla tällöin täysin kuuroja omistajansa kutsuille. Kadotettuaan näköyhteyden eläimeen italianvinttikoira yleensä pysähtyy ja palaa omistajansa luokse.

Koulutus

Vaikka italianvinttikoira on hyvin mukautuvainen ja sopeutuvainen rotu, on tärkeää, että sitä sosiaalistetaan pentuna mahdollisimman paljon. Tärkein sosiaalistamiskausi on ennen viiden kuukauden ikää, jolloin koiraa tulisi viedä päivittäin erilaisiin paikkoihin ja tutustuttaa erilaisiin tilanteisiin. Pentuaikaisella hyvällä sosiaalistamisella on hyvin suuri positiivinen merkitys minkä tahansa rodun pennun kasvattamisessa aikuiseksi. Kun näkee ensimmäiset kuukaudet vaivaa sosiaalistamisen eteen, saa sen korkojen kera takaisin aikuisen koiran kanssa. Vaikka pentu vaikuttaisi erittäin rohkealta, on sitä siltikin sosiaalistettava, koska vähäinen sosiaalistaminen voi näkyä vasta koiran tullessa murrosikään.

Italianvinttikoira on älykäs koira, ja se oppii asiat yleensä hyvin, kun motivointikeinona käytetään palkkiota, esimerkiksi namia tai lelua. Ns. luontaista miellyttämisenhalua italianvinttikoiralla on yleensä melko vähän. Italianvinttikoiran koulutuksessa on käytettävä rohkaisua, kehumista ja palkkiota pakottamisen sijasta. Huumorintajua tarvitaan myös italianvinttikoiran koulutuksessa, sillä aina ei italianvinttikoiraa huvita totella ensimmäisellä tai toisellakaan käskyllä. Toki miellyttämisenhalussa on eri yksilöiden välillä suuriakin eroja.

Hoito, liikunta, kylmänarkuus

Italianvinttikoira on erittäin helppohoitoinen rotu. Turkki on hajuton eikä se haise märkänäkään ns. koiralle. Hoidoksi turkille riittää pesu tarpeen vaatiessa ja pesuun menee aikaa noin viisi minuuttia ja turkki kuivuu muutamassa minuutissa kuivaksi pyyhekäsittelyn jälkeen. Karvanlähtö on italianvinttikoiralla todella vähäistä. Italianvinttikoiran kynnet leikataan viikon tai kahden välein ja korvat putsataan tarpeen vaatiessa. Juoksuaika italianvinttikoiranartulla on yleensä kaksi kertaa vuodessa.

Sen sijaan hampaiden huoltoon kannattaa kiinnittää huomiota. Hampaisiin voi yksilöstä riippuen kertyä nopeastikin hammaskiveä, mikä aiheuttaa ientulehdusta ja sen seurauksena hampaat voivat pudota. Hampaat kannattaakin pestä päivittäin tai edes useamman kerran viikossa. Myös luita kannattaa antaa säännöllisesti. Pennun maitohampaiden, etenkin kulmamaitohampaiden irtoamista on seurattava, ettei pennulle tule purentavikoja. Joskus hampaat eivät irtoa itsestään, vaan voivat tarvita eläinlääkärin apua.

Pienestä koostaan huolimatta italianvinttikoiran kanssa voi tehdä vaikka kuinka pitkiä lenkkejä tahansa. Liikunnaksi riittää esimerkiksi tunnin lenkki päivässä muutaman muun lyhyemmän lenkin lisäksi. Vapaana juoksemista olisi hyvä tarjota italianvinttikoiralle mahdollisimman paljon, mielellään päivittäin tai sen ollessa mahdottomuus edes muutaman kerran viikossa. Pentua suositellaan pidettävän vapaana pienestä pitäen, jotta se oppii koordinoimaan liikkeitään ja vartaloaan – erityisesti, jos haaveena on maastojuoksuharrastus. Ulkoilun suhteen pitää kuitenkin ottaa säätila huomioon, sillä italianvinttikoira on hyvin kylmänarka koira. Italianvinttikoira tarvitsee päälleen lämpimän takin jo ennen pakkasia. Kovemmilla pakkasilla lahkeellinen lämmin toppapuku, tossut ja päähine ovat suositeltavia varusteita. Pakkasilla ulkoilu saattaa yksilöstä riippuen rajoittua lyhyisiin lenkkeihin lämpimästä vaatetuksesta huolimatta. Muina aikoina ulkoillaan sitten enemmän.

Terveys

Italianvinttikoiralla esiintyy jokseenkin paljon erilaisia sairauksia. Rodun yleisimmät silmäsairaudet ovat lasiaisen rappeuma (vitreus degeneration) ja kaihi (kortikaalinen katarakta). Lasiaisen rappeuma on italianvinttikoirilla erittäin yleinen ja luultavasti lähes jokaiselle italianvinttikoiralle se tulee jossakin iässä. Tällä hetkellä lasiaisenrappeumaa pidetään vaarattomana eikä se yleensä ehdi aiheuttaa koiran elinaikana mitään oireita koiralle. Lasiaisenrappeumaa sairastavaa koiraa saa käyttää jalostukseen. Kortikaalista kataraktaa sairastavaa koiraa ei tule käyttää jalostukseen.

Italianvinttikoirissa esiintyy myös polvilumpion sijoiltaanmenoa eli patellaluksatiota, 2010-2020 tutkituista jonkinasteinen patellaluksaatio on tavattu noin 8 % tutkituista. Eturaajojen murtumat ovat rodulla yleisiä, arviolta 12-20 % italianvinttikoirista on katkaissut jalkansa. Rodussa esiintyy myös populaatioon nähden runsaasti epilepsiaa, joka ilmenee yleensä vasta 3-5 -vuoden iässä. Sydänvikaa esiintyy myös rodussa. Muita rodulla tavattavia sairauksia ovat sinisen koiran syndrooma (CDA) eli kaljuuntuminen, autoimmuunisairaudet, ruoka-aineallergiat. Rodulla kivesviat ovat valitettavan yleisiä.

Suomen Italiaanot ja Cirnecot ry suosittelee virallista silmä- ja polvitutkimusta silmäsairauksien ja patellaluksaation poissulkemiseksi vanhemmilta ennen jalostukseen käyttöä. Suurin osa suomalaisista kasvattajista sekä osa harrastajista tutkituttavat italianvinttikoiriensa silmät ja polvet virallisesti. Moni perinnöllinen silmäsairaus voivat tulla esiin vasta vanhemmiten, joten olisi hyvä, jos silmät tutkittaisiin kaikilta italianvinttikoirilta ainakin kaksi kertaa koiran elinaikana; ensimmäisen kerran 2-vuotiaana ja seuraavan kerran 7-8-vuotiaana.
 

Harrastaminen

Suomalaiset italianvinttikoiraharrastajat ovat aktiivisia harrastamaan koiriensa kanssa. Suosituin harrastus on näyttelyissä käyminen, ja suurimmissa näyttelyissä voi olla peräti 40-60 italianvinttikoira. Myös maasto- ja ratajuoksuharrastus ovat saaneet viime vuosina valtavasti suosiota italianvinttikoirien osalta. Muutama italianvinttikoira kilpailee menestyksekkäästi myös agilityssä, johon se sopii loistavasti ketteryydensä ja nopeutensa vuoksi. Agilityssä italianvinttikoirat kilpailevat yleensä mini- (alle 35 cm) tai medi (35-42,99 cm) -luokissa.