Italianvinttikoira (kutsumanimiä italiaano, itsku, itku, itikka) on pienin vinttikoirista. Se on ulkomuodoltaan pieni, siro ja tyylikäs vinttikoira. Italianvinttikoiran säkäkorkeus on 32 - 38 cm ja paino enintään 5 kg. Väriltään italianvinttikoira voi olla joko musta, harmaa tai isabellanvärinen kaikin mahdollisin vivahtein (= kaikki ruskean sävyt vaaleasta kermanväristä tummaan ruskeaan). Suomessa ja suurimmassa osassa Eurooppaa noudatettavan FCI:n rotumääritelmän mukaan valkoista väriä sallitaan vain rinnassa ja käpälissä. Italianvinttikoiran karvapeite on lyhyttä ja sileää ja aluskarvatonta. Karvanlähtö on hyvin vähäistä eikä italianvinttikoira haise märkänäkään lainkaan koiralta. Luonteeltaan italianvinttikoira on hyvin viehättävä, iloinen ja lempeä, mukautuvainen, läheisyydenhaluinen ja hellyydenkipeä koira. Jotkut yksilöt voivat olla pidättyväisiä vieraita kohtaan ennen kuin tutustuvat heihin. FCI:n rotumääritelmän mukaan italianvinttikoiran käyttötarkoitus on kilpajuoksija. Todellisuudessa suurin osa näistä pienistä juoksijoista on seurakoiria. Helpon luonteensa takia italianvinttikoira sopii hyvin myös ensimmäiseksi koiraksi. Italianvinttikoiran kanssa voi harrastaa näyttelyitä, vinttikoirien maasto- ja ratajuoksua sekä agilityäkin. Rodun kotimaa on Italia ja italiankielinen nimi Piccolo Levriero Italiano. Italianvinttikoira kuuluu FCI-maissa ryhmään 10 (Vinttikoirat). Rotujärjestönä toimii Suomen Vinttikoiraliitto ja rotuyhdistyksenä vuonna 1999 perustettu yhteinen yhdistys italianvinttikoirille ja cirneco dell'Etnoille, Suomen Italiaanot ja Cirnecot ry. Rotuna italianvinttikoira on ikivanha, se polveutuu muinaisen Egyptin faaraoiden hovissa pidetyistä pienikokoisista vinttikoirista. Suomeen ensimmäiset italianvinttikoirat tulivat 1910-luvulla, mutta kasvatustyö käynnistyi vasta 1960-luvulla. Suomessa arvellaan olevan noin 400 italianvinttikoiraa. (Lue lisää italianvinttikoirasta alapuolelta.)

Italianvinttikoira polveutuu muinaisen Egyptin faaraoiden hovissa pidetyistä pienikokoisista vinttikoirista. Kreikan Lakoniasta löydetyissä maljakoissa ja maljoissa on runsaasti kuvia, joista voidaan päätellä, että rotu kulkeutui Kreikan kautta Italiaan noin 500 vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Rodun ensimmäisenä tunnettuna kasvattajana pidetään Egyptin kuningatarta Kleopatraa.

Italianvinttikoira kulkeutui Eurooppaan todennäköisesti Julius Caesarin mukana. 1800-luvun loppuun asti italianvinttikoirat olivat vain ylhäisön lemmikkejä, ja niiden kasvattaminen oli vähäistä. Italianvinttikoiria omistivat mm. Englannin Kaarle I ja Fredrik Suuri, jolla oli noin 80 italianvinttikoiraa. Rotua esiintyy monien aatelisten muotokuvissa varsinkin renessanssin aikana. Italianvinttikoiria kasvatti erityisesti Italian aatelisto ja siksi Italiaa pidetään maana, jossa rotu on kehitetty. Kun Englannin Kennelklubi laati rodun ensimmäisen rotumääritelmän, merkittiin rodun kotimaaksi Italia ja rotua alettiin kutsua italianvinttikoiraksi.

Italianvinttikoiran kehitys tapahtui pääasiassa renesanssin ajan aateliston hovissa. Kuuluisimpien italialaisten ja ulkomaalaisten mestareiden maalauksissa esiintyy usein italianvinttikoira. Rotu on säilynyt lähes muuttumattomana läpi vuosisatojen. Renessanssin ajan maalauksesta irrotettu italianvinttikoira voisi aivan hyvin mennä tämän päivän näyttelykehään ja tulla siellä palkituksi. Italianvinttikoiran päätarkoitus lienee ollut kautta aikojen olla seurakoirana hovien naisille, mutta ilmeisesti se on päässyt naisten mukaan myös metsästysretkille, kun miehet metsästivät isojen koiriensa avulla. Esimerkiksi Fredrik Suuren italianvinttikoirat osallistuivat metsästysretkille.

FCI:n perustamista seuraavina vuosikymmeninä italianvinttikoira kuului kääpiökoiraryhmään, ja vasta 1960-luvulla se siirrettiin osaksi vinttikoiraryhmää (FCI ryhmä 10). Rotu kuuluu edelleen kääpiökoiraryhmään Englannissa ja Yhdysvalloissa.

Ensimmäiset italianvinttikoirat tulivat Suomeen 1910-luvulla, mutta kasvatustyö käynnistyi vasta 1960-luvulla. Rekisteröintimäärät olivat aluksi hyvin pieniä, ja vasta 1990-luvulla ylitettiin 40 rekisteröidyn koiran raja vuodessa. Suomessa on vuodesta 1960 lähtien rekisteröity yhteensä alle 700 italianvinttikoiraa. Rodun vuosittaiset rekisteröintimäärät pysyttelivät Suomessa pitkään alle kymmenessä, ja vasta 1990-luvun loppupuolella ja 2000-luvun alkuvuosina on vuosittain rekisteröity 30 - 50 koiraa. Vuonna 2007 Suomessa rekisteröitiin 74 italianvinttikoiraa, mikä on rodun ennätysrekisteröintimäärä. Suomessa arvioidaan tällä hetkellä olevan noin 400 italianvinttikoiraa.


LUONNE YM.

Luonteeltaan italianvinttikoira on helppo rotu. Italianvinttikoira on erittäin rakastettava, leikkisä ja iloinen koira ja näyttää iloisuutensa usein pomppimalla korkealle tai syliin suoraan maasta. Rotumääritelmän mukaan italianvinttikoira on pidättyväinen, lempeä ja mukautuvainen. Monet italianvinttikoirat ovat nykyisin vähemmän pidättyväisiä eli ne ovat hyvin avoimia ja iloisia vieraillekin ja rakastavat hyppiä ihmisiä vasten ja pusutella ja tulla syliin. Italianvinttikoira saa usein koirista tai vinttikoirista pitämättömän ihmisenkin ihastumaan itseensä lempeällä ja ystävällisellä käytöksellään. Jotkut italianvinttikoirat ovat rotumääritelmän mukaisia vähän pidättyväisempiä ja ujompia ja haluavat ensin tutustua vieraaseen rauhassa ennen kuin tulevat paijattaviksi ja syliin. Nuorena italianvinttikoira on yleensä erittäin vilkas ja vauhdikas juoksija ja loikkija, ja sille on tyypillistä hypätä korkeisiin paikkoihin, esimerkiksi ruokapöydälle varkaisiin, kiipeillä pitkin sohvien selkänojia ja juosta tai kävellä sohvalla istuvan ihmisen yli. Aikuistuttuaan italianvinttikoira rauhoittuu ja se onkin sitten kotiloissa melko rauhallinen koira, joka haluaa yleensä käpertyä syliin tai peiton alle nukkumaan. Italianvinttikoira on hyvin läheisyyttä rakastava koira ja viihtyy yleensä hyvin sylissä tai muuten omistajansa lähellä. Urokset voivat olla vielä läheisyydenhaluisempia kuin nartut. Useimmat italianvinttikoirat ovat leikkisiä vielä vanhoilla päivilläänkin.

Italianvinttikoira ei ole ihan tavallinen koiramainen koira, vaan se muistuttaa jollakin tavalla kissaa - tai voisi melkein sanoa, että italianvinttikoira on ihan oma lajinsa :). Italianvinttikoira rakastaa auringonpaistetta ja lämpöä ja usein sen löytääkin kodista paikasta, johon aurinko paistaa. Televisiota katsellaan yleensä italianvinttikoira sylissä tai ihan kyljessä kiinni. Italianvinttikoiran lempinukkumapaikka on omistajansa vieressä ja tietenkin peiton alla. Myös toinen koirakaveri on yleensä italianvinttikoiralle tärkeä asia, sillä toisen koiran kyljessä on kiva nukkua. Yleensä sanotaankin, että italianvinttikoira on kuin perunalastu, kun otat yhden, et voi olla ottamatta toista! Italianvinttikoirat ovat yleensä hyvin sosiaalisia koiria. Varovainen tai välinpitämätön italianvinttikoira saattaa kuitenkin olla esimerkiksi vieraan ison koiran kohdatessaan, mutta pienen vieraan koiran kanssa leikki yleensä maittaa. Jotkut urokset saattavat joskus olla dominoivia vieraita uroksia kohtaan, mutta tuttujen urosten kanssa ne tulevat yleensä hyvin toimeen.

Miellyttämisenhalua italianvinttikoiralla on yleensä hyvin vähän. Italianvinttikoira on älykäs koira, ja se oppii asiat hyvin, kun motivointikeinona käytetään palkkiota, esimerkiksi namia tai lelua. Useimmiten italianvinttikoira kuitenkin tottelee oppimansa asiat vain, jos sitä sattuu huvittamaan tai jos palkkio on tarpeeksi hyvä. Mitä enemmän italianvinttikoirapentua koulutetaan ihan pienestä pennusta lähtien johdonmukaisesti leikin varjolla, sen paremmin se aikuisena tottelee - ainakin välillä. Italianvinttikoiran koulutuksessa on käytettävä rohkaisua, kehumista ja palkkiota pakottamisen tai väkivallan sijasta. Miellyttämisenhalussa on eri yksilöiden välillä kuitenkin suuriakin eroja ja joidenkin italianvinttikoirien kanssa harrastetaankin agilitya melko hyvällä menestyksellä. Uroksilla saattaa olla hiukan enemmän miellyttämisenhalua kuin nartuilla, mutta se on tietysti myös yksilökohtaista. Nartut ovat yleensä älykkäämpiä ja ovelampia. Peruskoulutuksen eli tapakasvatuksen italianvinttikoira tarvitsee kuten kaiken rotuiset koirat, mutta mitään suurta vahinkoa ei synny, vaikkei italianvinttikoiraa sen kummemmin kouluteta, koska se on perusluonteeltaan niin helppo ja lempeä koira.

Ensimmäiseksi koiraksi italianvinttikoira sopii erittäin hyvin. Italianvinttikoira sopii erinomaisesti huumorintajuiselle ihmiselle, joka ei odota koiran tottelevan ensimmäisellä, toisella tai kolmannellakaan käskyllä. Kaupunkilaiskoiraksi ja kerrostaloon italianvinttikoira sopii myös hyvin. Italianvinttikoira on näppärän kokoinen koira, sillä sitä jaksaa hyvin kantaa jonkun matkaa ja esimerkiksi yleisissä kulkuneuvoissa se mahtuu hyvin syliin. Myös matkustettaessa lentokoneessa italianvinttikoiran voi yleensä kuljettaa lentokassissa matkustamon puolella. Pienestä koostaan huolimatta italianvinttikoiran kanssa voi tehdä säätila huomioiden vaikka kuinka pitkiä lenkkejä tahansa, italianvinttikoira ei helposti väsy.

Italianvinttikoira ei muihin vinttikoiriin verrattuna tarvitse paljon liikuntaa, mutta hyvällä säällä yksi pidempi lenkki päivässä olisi hyvä tehdä kahden tai kolmen lyhyemmän lenkin lisäksi. Myös vapaana juoksemista koirapuistossa tai muussa turvallisessa paikassa poissa autoteiden läheisyydestä esimerkiksi palloa heitellen, jos toista juoksukaveria ei ole, olisi hyvä tarjota ainakin muutaman kerran viikossa. Vapaana juokseminen on parasta liikuntaa italianvinttikoiralle. Italianvinttikoira ei kuitenkaan turhaudu, vaikkei joka päivä saisikaan pitkää lenkkiä. Ulkoilun suhteen pitääkin ottaa säätila huomioon, sillä italianvinttikoira on hyvin kylmänarka koira. Tossut ja pipo ovat talvipakkasilla tarpeen; jotkut yksilöt tarvitsevat jo -5 pakkasasteessa tossut, jotkut pystyvät alle -10 asteessakin ulkoilemaan jonkun aikaa ilman tossuja. Lämpimän takin italianvinttikoira tarvitsee jo ennen pakkasiakin ja kovemmilla pakkasilla lahkeellinen toppapuku on tarpeen. Kovemmilla pakkasilla ulkoilu rajoittuukin ihan lyhyisiin lenkkeihin, muina aikoina ulkoillaan sitten enemmän.

Monilla italianvinttikoirilla, mutta ei kaikilla, on riistaviettiä. Riistavietin omaavaa yksilöä kannattaa pitää vapaana vain turvallisella alueella poissa autoteiden lähettyviltä. Jos italianvinttikoira lähtee jonkun pikkueläimen perään, palaa se yleensä hetken kuluttua takaisin kadotettuaan näköyhteyden eläimeen. Kissojen kanssa italianvinttikoira tulee yleensä hyvin toimeen. Aika monen italianvinttikoiran kaverina asustelee kissoja.

Vaikka italianvinttikoira on hyvin mukautuvainen ja sopeutuvainen rotu, on italianvinttikoirapentua, kuten minkä tahansa rotuista pentua, hyvä sosiaalistaa eli tutustuttaa ensimmäisen vuoden aikana ja varsinkin ennen 4 - 5 kk:n ikää (tärkein sosiaalistumiskausi) paljon eli päivittäin erilaisiin ihmisiin, paikkoihin, ääniin, tilanteisiin, että siitä kasvaisi mahdollisimman avoin, rohkea ja luottavainen koira. Arempia tai pidättyväisempiä yksilöitä on syytä sosiaalistaa vielä enemmän kuin rohkeampia tai avoimempia. Mitä enemmän pentua sosiaalistetaan ja mitä enemmän hyviä kokemuksia se saa kaikenlaisista asioista, sitä rohkeamman, ihanamman ja helpomman kumppanin siitä saa. Tavaratalot ja kauppakeskukset (ne, joihin koirien kanssa saa mennä), eläinkaupat, rautatieasemat, linja-autoasemat, rakennustyömaan vierustat, vilkkaat autotien varret ja keskikaupungin ruuhka ja erilaiset kulkuneuvot ovat erittäin hyviä sosiaalistamispaikkoja. Myös pentukoulut ovat todella hyviä sosiaalistamispaikkoja. Kannattaa antaa myös jokaisen halukkaan vastaantulevan silittää pentua ja kutsua kotiin usein eri-ikäisiä vieraita koirineen (jos ovat kilttejä) ja käydä kyläilemässä pennun kanssa. Pennun tulisi päästä vapaana ilman hihnaa leikkimään kilttien tuttujen koirien - sekä pentujen että aikuisten - kanssa turvallisissa oloissa, jolloin se oppii parhaiten koirankieltä. Myös erilaiset koiratapahtumat, esim. match-showt ja vinttikoirien rata- ja maastojuoksuharjoittelupaikat (vaikkei koira osallistuisikaan) ovat hyviä sosiaalistamispaikkoja sitten, kun rokotukset ovat kunnossa. Niissä pentu tottuu hälinään ja liikkumaan vieraiden koirien keskuudessa. Pentuaikaisella hyvällä sosiaalistamisella on hyvin suuri positiivinen merkitys minkä tahansa rodun pennun kasvattamisessa aikuiseksi. Kun näkee ensimmäiset kuukaudet vaivaa sosiaalistamisen eteen, saa sen korkojen kanssa takaisin aikuisen koiran kanssa. Liian vähäiselle sosiaalistamiselle jääneestä pennusta voi tulla arka aikuinen koira, mikä ei ole mukavaa koiran eikä omistajan mielestä.


ULKONÄKÖ

Italianvinttikoira on pienin vinttikoirista. Se on ulkomuodoltaan pieni, siro, kurvikas ja elegantti vinttikoira, joka liikkuu rodulle tyypillisin kevein askelin. Rodussa esiintyy erilaisia tyyppejä, mutta rotu ei ole kuitenkaan jakautunut erillisiin näyttely- ja juoksulinjoihin. Italianvinttikoira on viehättävyyden ja hienostuneisuuden ilmentymä. Sekä urosten että narttujen säkäkorkeus on 32 - 38 cm ja paino alle 5 kg. Italianvinttikoira on pitkälinjainen koira, jonka runko mahtuu neliöön. Rotumääritelmän mukaan italianvinttikoiran etukulmaukset ovat hyvin vähäiset ja takaraajat taas voimakkaasti kulmautuneet. Italianvinttikoiran korvat ovat korkealle kiinnittyneet, pienet, ohutrustoiset, taaksekiinnittyneet ja laskostuneet ns. ruusukorvat. Italianvinttikoiran turkki on lyhyttä, silkinpehmeää ja aluskarvatonta. Sallitut värit ovat yksivärinen musta, harmaa, liuskeenharmaa tai isabellanvärinen kaikin mahdollisin vivahtein (= kaikki ruskean sävyt vaaleasta kermanväristä tumman ruskeaan). Suomessa ja suurimmassa osassa Eurooppaa noudatettavan FCI:n rotumääritelmän mukaan valkoista väriä sallitaan vain rinnassa ja käpälissä. Suurin osa maailman italianvinttikoirista elää kuitenkin maissa, joiden rotumääritelmä (Amerikan Kennelklubi ja Englannin Kennelkubi) sallii valkoisen värin ja valkoiset merkit italianvinttikoiralla.

Ulkonäköongelmina italianvinttikoiralla voi esiintyä mm. liian suurta kokoa (yli 38 cm) ja hammaspuutoksia.


HOITO JA TERVEYS YM.

Italianvinttikoira on erittäin helppohoitoinen rotu. Italianvinttikoiran karvanlähtö on lähes olematonta, myöskään varsinaisia karvanlähtöaikoja italianvinttikoiralla ei ole. Siivoamisen kannalta italianvinttikoira onkin ihanteellinen rotu, sillä imuroida ei tarvitse karvojen takia eikä tassujen mukana tule kotiin juurikaan hiekkaa tai likaa. Italianvinttikoiran turkin hoidoksi riittää pesu tarpeen vaatiessa, ehkä muutaman kerran vuodessa. Italianvinttikoira on myös hajuton koira, se ei märkänäkään haise koiralle. Italianvinttikoiran kynnet leikataan viikon tai kahden välein ja korvat putsataan tarpeen vaatiessa. Italianvinttikoiran hampaiden huoltoon kannattaa kiinnittää huomiota, sillä hampaat likaantuvat helposti, mikä aiheuttaa ientulehdusta ja mikä puolestaan voi aiheuttaa hampaiden irtoamista. Hampaat kannattaakin pestä jos ei päivittäin, niin ainakin pari kertaa viikossa. Myös luita - sekä oikeita raakoja luita että puruluita - kannattaa antaa säännöllisesti. Pennun maitohampaiden, etenkin kulmamaitohampaiden irtoamista on seurattava, ettei pennulle tule purentavikoja, sillä joskus hampaat eivät irtoa itsestään.

Italianvinttikoira on melko terve rotu. Rodussa esiintyy kuitenkin mm. silmäsairauksia - lasiaisen rappeumaa (Morbi Corporis Vitrei tai Vitreous Degeneration), perinnöllistä kaihia (HC eli Hereditary Cataract) ja verkkokalvon etenevää surkastumaa (PRA eli progressiivinen retinan atrofia). Myös polvilumpion sijoiltaan menoa (Patella luksaatio), epilepsiaa, sydänvikaa, häntämutkaa, kivesvikaa ja harmailla tai isabellanvärisillä vaalennusgeenin omaavilla koirilla kaljuuntumista (CDA eli color dilution alopecia) ja kilpirauhasen vajaatoimintaa esiintyy jonkun verran. Rotuyhdistys suosittelee ennen italianvinttikoiran jalostukseen käyttöä virallista silmä- ja polvitutkimusta silmäsairauksien ja Patella luksaation poissulkemiseksi vanhemmilta. Ruoka-aine- tai muut allergiat ovat melko harvinaisia italianvinttikoirilla. Yhdysvalloissa italianvinttikoirilla on raportoitu esiintyvän myös Legg-Perthesiä (reisiluun aseptinen kuolio), maksasunttia ja Von Willebrandin tautia (vWD). Nuorilla italianvinttikoirilla, yleensä alle vuoden ikäisillä, on esiintynyt jonkun verran luunmurtumia jaloissa johtuen vilkkaan italianvinttikoiran liian suurista epäonnistuneista loikista alas ja ohuista jaloista. Tästä syystä monet pennunomistajat päätyvät ottamaan koiralleen eläinlääkärikuluvakuutuksen.

Juoksuaika italianvinttikoiranartulla on yleensä kaksi kertaa vuodessa.

Italianvinttikoiran kanssa voi harrastaa mm. näyttelyitä, vinttikoirien maasto- ja ratajuoksukilpailuja ja agilityä. Agilityyn italianvinttikoira sopii hyvin ketteryytensä ja nopeutensa vuoksi, mutta koska italianvinttikoiralla on yleensä melko vähän miellyttämisenhalua, on syytä ottaa tämä harrastus huumorilla.



LINKKEJÄ JA LÄHTEITÄ