Italianvinttikoira (kutsumanimiä italiaano, itsku, itku, itikka) on pienin vinttikoirista. Se on ulkomuodoltaan pieni, siro ja tyylikäs vinttikoira. Sekä urosten että narttujen säkäkorkeus on 32 - 38 cm ja paino enintään 5 kg. Väriltään italianvinttikoira voi olla joko musta, harmaa tai isabellanvärinen kaikin mahdollisin vivahtein (= kaikki ruskean sävyt vaaleasta kermanväristä tummaan ruskeaan). Suomessa ja suurimmassa osassa Eurooppaa noudatettavan FCI:n rotumääritelmän mukaan valkoista väriä sallitaan vain rinnassa ja käpälissä. Italianvinttikoiran karvapeite on lyhyttä, sileää ja aluskarvatonta. Karvanlähtö on hyvin vähäistä eikä italianvinttikoira haise märkänäkään lainkaan koiralta. Luonteeltaan italianvinttikoira on erittäin viehättävä ja lempeä koira. Se on eloisa, iloinen, mukautuvainen ja hyvin läheisyydenhaluinen ja hellyydenkipeä koira. Osa italianvinttikoirista on hyvin avoimia ja osa hieman pidättyväisiä vieraita kohtaan ennen kuin tutustuvat heihin. FCI:n rotumääritelmän mukaan italianvinttikoiran käyttötarkoitus on kilpajuoksija. Todellisuudessa suurin osa näistä pienistä juoksijoista on seurakoiria. Helpon luonteensa takia italianvinttikoira sopii hyvin myös ensimmäiseksi koiraksi. Italianvinttikoiran kanssa voi harrastaa näyttelyitä, vinttikoirien maasto- ja ratajuoksua sekä agilityä. Rodun kotimaa on Italia ja italiankielinen nimi Piccolo Levriero Italiano. Italianvinttikoira kuuluu FCI-maissa ryhmään 10 (Vinttikoirat). Rotujärjestönä toimii Suomen Vinttikoiraliitto ja rotuyhdistyksenä vuonna 1999 perustettu yhteinen yhdistys italianvinttikoirille ja cirneco dell'Etnoille, Suomen Italiaanot ja Cirnecot ry. Rotuna italianvinttikoira on ikivanha, se polveutuu muinaisen Egyptin faaraoiden hovissa pidetyistä pienikokoisista vinttikoirista. Suomeen ensimmäiset italianvinttikoirat tulivat 1910-luvulla, mutta kasvatustyö käynnistyi vasta 1960-luvulla. Suomessa on arviolta noin 500 italianvinttikoiraa. Lue alapuolelta lisää italianvinttikoirasta!

Italianvinttikoira polveutuu muinaisen Egyptin faaraoiden hovissa pidetyistä pienikokoisista vinttikoirista. Kreikan Lakoniasta löydetyissä maljakoissa ja maljoissa on runsaasti kuvia, joista voidaan päätellä, että rotu kulkeutui Kreikan kautta Italiaan noin 500 vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Rodun ensimmäisenä tunnettuna kasvattajana pidetään Egyptin kuningatarta Kleopatraa.

Italianvinttikoira kulkeutui Eurooppaan todennäköisesti Julius Caesarin mukana. 1800-luvun loppuun asti italianvinttikoirat olivat vain ylhäisön lemmikkejä, ja niiden kasvattaminen oli vähäistä. Italianvinttikoiria omistivat mm. Englannin Kaarle I ja Fredrik Suuri, jolla oli noin 80 italianvinttikoiraa. Rotua esiintyy monien aatelisten muotokuvissa varsinkin renessanssin aikana. Italianvinttikoiria kasvatti erityisesti Italian aatelisto ja siksi Italiaa pidetään maana, jossa rotu on kehitetty. Kun Englannin Kennelklubi laati rodun ensimmäisen rotumääritelmän, merkittiin rodun kotimaaksi Italia ja rotua alettiin kutsua italianvinttikoiraksi.

Italianvinttikoiran kehitys tapahtui pääasiassa renesanssin ajan aateliston hovissa. Kuuluisimpien italialaisten ja ulkomaalaisten mestareiden maalauksissa esiintyy usein italianvinttikoira. Rotu on säilynyt lähes muuttumattomana läpi vuosisatojen. Renessanssin ajan maalauksesta irrotettu italianvinttikoira voisi aivan hyvin mennä tämän päivän näyttelykehään ja tulla siellä palkituksi. Italianvinttikoiran päätarkoitus lienee ollut kautta aikojen olla seurakoirana hovien naisille, mutta ilmeisesti se on päässyt naisten mukaan myös metsästysretkille, kun miehet metsästivät isojen koiriensa avulla. Esimerkiksi Fredrik Suuren italianvinttikoirat osallistuivat metsästysretkille.

FCI:n perustamista seuraavina vuosikymmeninä italianvinttikoira kuului kääpiökoiraryhmään, ja vasta 1960-luvulla se siirrettiin osaksi vinttikoiraryhmää (FCI ryhmä 10). Rotu kuuluu edelleen kääpiökoiraryhmään Englannissa ja Yhdysvalloissa.

Ensimmäiset italianvinttikoirat tulivat Suomeen 1910-luvulla, mutta kasvatustyö käynnistyi vasta 1960-luvulla. Rekisteröintimäärät olivat aluksi hyvin pieniä, ja vasta 1990-luvulla ylitettiin 40 rekisteröidyn koiran raja vuodessa. Suomessa on vuodesta 1960 lähtien rekisteröity yhteensä alle 700 italianvinttikoiraa. Rodun vuosittaiset rekisteröintimäärät pysyttelivät Suomessa pitkään alle kymmenessä, ja vasta 1990-luvun loppupuolella ja 2000-luvun alkuvuosina on vuosittain rekisteröity 30 - 50 koiraa. Vuonna 2009 Suomessa rekisteröitiin 81 italianvinttikoiraa, mikä on rodun ennätysrekisteröintimäärä. Suomessa lienee tällä hetkellä noin 500 italianvinttikoiraa.

Luonteeltaan italianvinttikoira on lempeä, ystävällinen, eloisa, leikkisä ja hyvin läheisyydenhaluinen ja seurallinen koira. Se on yleensä myös erittäin iloinen hännänheiluttaja ja näyttää usein iloisuutensa pomppimalla ihmistä vasten tai syliin suoraan maasta. Se saa yleensä iloisuudellaan ja lempeillä suukoillaan ihmiset hyvälle tuulelle ja rakastumaan itseensä, usein sellaisetkin, jotka eivät yleensä koirista tai vinttikoirista pidä! Italianvinttikoira on yleensä myös hyvin sopeutuvainen ja mukautuvainen koira eli se on yleensä helppo ottaa melkein minne vain mukaan tai viedä tarvittaessa hoitoon. Useimmat yksilöt ovat hyvin avoimia, mutta on myös pidättyväisempiä tyyppejä, jotka haluavat ensin tutustua vieraaseen rauhassa ennen kuin menevät paijattaviksi ja syliin. Arka italianvinttikoira ei kuitenkaan saa olla.

Italianvinttikoira ei ole ihan tavallinen koiramainen koira, vaan se muistuttaa jollakin tavalla kissaa - tai voisi melkein sanoa, että italianvinttikoira on ihan oma lajinsa. Nuorena italianvinttikoira on yleensä erittäin vilkas ja vauhdikas loikkija ja juoksija; sille on tyypillistä hyppiä korkeisiin paikkoihin, esimerkiksi ruokapöydälle varkaisiin, kiipeillä pitkin sohvien selkänojia ja juosta tai kävellä sohvalla istuvan ihmisen yli. Aikuistuttuaan italianvinttikoira rauhoittuu ja se onkin sitten kotiloissa melko rauhallinen koira, mutta aina valmis toimimaan ja leikkimään. Italianvinttikoira on yleensä vielä vanhoilla päivilläänkin leikkisä. Italianvinttikoira rakastaa lämpöä ja usein sen löytääkin kodista paikasta, johon aurinko paistaa tai lämpimien vällyjen alta. Italianvinttikoiran lempinukkumapaikka on omistajansa vieressä ja tietenkin peiton alla, jos se vain sallitaan. Jos italianvinttikoiraa ei halua sänkyynsä, on sillä hyvä olla oma mukavan pehmeä ja mielellään laidallinen peti, jossa on peitto, jonka alle se pääsee kääriytymään. Italianvinttikoira nukkuu yleensä kesät ja talvet peiton alle kääriytyneenä. Televisiota katsellaan yleensä italianvinttikoira sylissä tai ihan kyljessä kiinni.

Italianvinttikoira on yleensä hyvin sosiaalinen koira. Se on yleensä onnellisimmillaan, jos sillä on koirakaveri, jonka kanssa leikkiä ja jonka kyljessä tai päällä nukkua. Yleensä sanotaankin, että italianvinttikoira on kuin perunalastu, kun otat yhden, et voi olla ottamatta toista! Toki ensin yksi kannattaa kasvattaa aikuiseksi ja sitten vasta ottaa seuraava. Vieraan ison koiran kohdatessaan italianvinttikoira saattaa olla varovainen tai välinpitämätön, mutta pienen vieraan koiran kanssa leikki yleensä maittaa. Jotkut urokset saattavat joskus olla dominoivia vieraita uroksia kohtaan, mutta tuttujen urosten kanssa ne tulevat yleensä hyvin toimeen. Nartut tulevat yleensä hyvin toimeen myös vieraiden narttujen kanssa. Kissojen kanssa italianvinttikoira tulee yleensä hyvin toimeen. Monessa italianvinttikoiraperheessä asustaa myös kissoja.

Miellyttämisenhalua italianvinttikoiralla on yleensä melko vähän. Italianvinttikoira on älykäs koira, ja se oppii asiat yleensä hyvin, kun motivointikeinona käytetään palkkiota, esimerkiksi namia tai lelua. Italianvinttikoiran koulutuksessa on käytettävä rohkaisua, kehumista ja palkkiota pakottamisen tai väkivallan sijasta ja hyvä huumorintaju on myös tarpeen. Aina italianvinttikoira ei kuitenkaan tottele useammankaan käskyn jälkeen, jos sitä ei satu huvittamaan tai jos palkkio ei ole tarpeeksi hyvä. Toki se välillä myös tottelee todella hyvin riippuen kuitenkin asiasta ja tilanteesta! Namin avulla ahne italianvinttikoira tekee yleensä melkein mitä vain osaamiaan temppuja ja asioita! Mitä enemmän italianvinttikoirapentua koulutetaan ihan pienestä pennusta lähtien johdonmukaisesti ja paljon kehuen, sen paremmin se aikuisena tottelee - ainakin välillä. Miellyttämisenhalussa on eri yksilöiden välillä suuriakin eroja ja joidenkin italianvinttikoirien kanssa harrastetaankin agilitya melko hyvällä menestyksellä. Uroksilla saattaa olla hiukan enemmän miellyttämisenhalua kuin nartuilla, mutta se on tietysti myös yksilökohtaista. Nartut ovat yleensä älykkäämpiä ja ovelampia. Peruskasvatuksen eli tapakasvatuksen italianvinttikoira tarvitsee kuten kaiken rotuiset koirat, mutta mitään suurta vahinkoa ei yleensä synny, vaikkei italianvinttikoiraa sen kummemmin kouluteta, koska se on perusluonteeltaan yleensä helppo ja lempeä koira. Italianvinttikoiran omistajan on kuitenkin hyvä olla koiralleen johdonmukainen, reilu ja lempeä johtaja.

Ensimmäiseksi koiraksi italianvinttikoira sopii erittäin hyvin helpon luonteensa vuoksi. Italianvinttikoira sopii erinomaisesti huumorintajuiselle ihmiselle, joka ei odota koiran tottelevan ensimmäisellä, toisella tai aina viidennelläkään käskyllä. Kaupunkilaiskoiraksi ja kerrostaloon italianvinttikoira sopii myös hyvin. Italianvinttikoira on näppärän kokoinen koira, sillä sitä jaksaa hyvin kantaa tarpeen vaatiessa ja esimerkiksi yleisissä kulkuneuvoissa se mahtuu hyvin syliin. Myös matkustettaessa lentokoneessa italianvinttikoiran voi yleensä kuljettaa kuljetuskassissa matkustamon puolella. Pienestä koostaan huolimatta italianvinttikoiran kanssa voi tehdä säätila huomioiden vaikka kuinka pitkiä lenkkejä tahansa, lenkkeilyllä sitä ei juuri väsyneeksi saa.

Italianvinttikoira ei isompikokoisiin vinttikoiriin verrattuna tarvitse yhtä paljon liikuntaa, mutta hyvällä säällä yksi pidempi noin tunnin lenkki päivässä olisi hyvä tehdä kahden tai kolmen lyhyemmän lenkin lisäksi. Myös vapaana juoksemista koirapuistossa tai muussa turvallisessa paikassa poissa autoteiden läheisyydestä esimerkiksi palloa heitellen, jos toista juoksukaveria ei ole, olisi hyvä tarjota ainakin muutaman kerran viikossa. Vapaana juokseminen on parasta liikuntaa italianvinttikoiralle. Ulkoilun suhteen pitää kuitenkin ottaa säätila huomioon, sillä italianvinttikoira on hyvin kylmänarka koira. Lämpimän takin italianvinttikoira tarvitsee jo ennen pakkasiakin ja kovemmilla pakkasilla lahkeellinen lämmin toppapuku on tarpeen. Tossut ja päähine ovat myös talvipakkasilla tarpeen; jotkut yksilöt tarvitsevat jo -5 pakkasasteessa tossut, jotkut pystyvät alle -10 asteessakin ulkoilemaan jonkun aikaa ilman tossuja. Kovilla pakkasilla ulkoilu saattaa yksilöstä riippuen rajoittua lyhyisiin lenkkeihin lämpimästä vaatetuksesta huolimatta. Muina aikoina ulkoillaan sitten enemmän. Italianvinttikoira ei yleensä turhaudu, vaikka esimerkiksi kovien pakkasten takia menisi pidempikin aika ilman pitkää lenkkiä. Jos omaa oman pihan, voi italianvinttikoiran laittaa pihalle pikahädille kovillakin pakkasilla ilman vaatetusta.

Yleensä italianvinttikoiralla on saalisviettiä, mutta kaikilla sitä ei ole. Saalisvietin omaavaa yksilöä kannattaa pitää vapaana vain turvallisella alueella poissa autoteiden lähettyviltä. Yleensä italianvinttikoira pitää vapaana ollessaan koko ajan näköyhteyden omistajaansa, mutta jonkun pikkueläimen nähdessään useimmat yksilöt melko varmuudella lähtevät perään ja voivat olla tällöin täysin kuuroja omistajansa kutsuille. Kadotettuaan näköyhteyden eläimeen italianvinttikoira yleensä pysähtyy ja palaa omistajansa luokse. Kahta perusasiaa, kontaktia ja luoksetuloa, on hyvä alkaa opettaa jo ihan pikkupennulle.

Vaikka italianvinttikoira on hyvin mukautuvainen ja sopeutuvainen rotu, pidämme tärkeänä, että italianvinttikoirapentua sosiaalistetaan eli tutustutetaan ensimmäisen elinvuotensa aikana paljon - ja ennen 5 kk:n ikää (tärkein sosiaalistumiskausi) hyvin paljon eli päivittäin - erilaisiin ja eri-ikäisiin ihmisiin, paikkoihin, ääniin, tilanteisiin ja tuttuihin kiltteihin koiriin, että siitä kasvaisi mahdollisimman sosiaalinen ja rohkea ja luottavainen aikuinen koira. Arempia tai pidättyväisempiä yksilöitä on syytä sosiaalistaa vielä enemmän kuin rohkeampia tai avoimempia. Mitä enemmän pentua sosiaalistetaan ja mitä enemmän hyviä kokemuksia se saa kaikenlaisista asioista, sitä rohkeamman ja helpomman kumppanin siitä saa. Pentuaikaisella hyvällä sosiaalistamisella on hyvin suuri positiivinen merkitys minkä tahansa rodun pennun kasvattamisessa aikuiseksi. Kun näkee ensimmäiset kuukaudet vaivaa sosiaalistamisen eteen, saa sen korkojen kanssa takaisin aikuisen koiran kanssa. Vaikka pentu vaikuttaisi erittäin rohkealta, on sitä siltikin sosiaalistettava, koska vähäinen sosiaalistaminen voi näkyä vasta koiran tullessa murrosikään. Liian vähälle sosiaalistamiselle jääneestä pennusta voi tulla arka aikuinen koira, mikä ei ole mukavaa koiran eikä omistajan mielestä.

Hyviä sosiaalistamispaikkoja ovat tavaratalot ja kauppakeskukset (ne, joihin koirien kanssa saa mennä), eläinkaupat, rautatieasemat, linja-autoasemat, rakennustyömaan vierustat, vilkkaat autotien varret ja keskikaupungin ruuhka ja erilaiset kulkuneuvot. Myös pentukoulut ovat todella hyviä sosiaalistamispaikkoja. Kannattaa antaa myös jokaisen halukkaan vastaantulijan silittää pentua (mutta ei pennun aloitteesta) ja kutsua kotiin usein eri-ikäisiä vieraita koirineen (jos koirat ovat kilttejä) ja käydä kyläilemässä pennun kanssa. Pennun tulisi päästä vapaana ilman hihnaa leikkimään kilttien tuttujen koirien - sekä pentujen että aikuisten - kanssa turvallisissa oloissa, jolloin se oppii parhaiten koirankieltä. Myös erilaiset koiratapahtumat, esim. match-showt ja vinttikoirien rata- ja maastojuoksuharjoittelupaikat (vaikkei koira osallistuisikaan) ovat erittäin hyviä sosiaalistamispaikkoja sitten, kun rokotukset ovat kunnossa. Niissä pentu tottuu hälinään ja liikkumaan vieraiden koirien keskuudessa. Jos vain on mahdollista, on hyvä viedä italianvinttikoirapentua esimerkiksi kerran kuussa yöhoitoon ystävän, sukulaisen tai kasvattajan luokse, vaikkei sillä hetkellä hoitopaikkaa tarvitsisikaan. Näin italianvinttikoirasta saa varmuudella hyvin sopeutuvan koiran ja se on todella helppo viedä aikuisena tarvittaessa hoitoon minne tahansa.

Italianvinttikoira on pienin vinttikoirista. Se on ulkomuodoltaan pieni, siro, kurvikas ja elegantti vinttikoira, joka liikkuu rodulle tyypillisin kevein askelin. Rodussa esiintyy erilaisia tyyppejä, mutta rotu ei ole kuitenkaan jakautunut erillisiin näyttely- ja juoksulinjoihin. Italianvinttikoira on viehättävyyden ja hienostuneisuuden ilmentymä. Sekä urosten että narttujen säkäkorkeus on rotumääritelmän mukaan 32 - 38 cm ja paino alle 5 kg. Italianvinttikoira on pitkälinjainen koira, jonka runko mahtuu neliöön. Rotumääritelmän mukaan italianvinttikoiran etukulmaukset ovat hyvin vähäiset ja takaraajat taas voimakkaasti kulmautuneet. Italianvinttikoiran korvat ovat korkealle kiinnittyneet, pienet, ohutrustoiset, taaksekiinnittyneet ja laskostuneet ns. ruusukorvat. Italianvinttikoiran turkki on lyhyttä, silkinpehmeää ja aluskarvatonta. Sallitut värit ovat yksivärinen musta, harmaa, liuskeenharmaa tai isabellanvärinen kaikin mahdollisin vivahtein (= kaikki ruskean sävyt vaaleasta kermanväristä tumman ruskeaan). Suomessa ja suurimmassa osassa Eurooppaa noudatettavan FCI:n rotumääritelmän mukaan valkoista väriä sallitaan vain rinnassa ja käpälissä. Suurin osa maailman italianvinttikoirista elää kuitenkin maissa, joiden rotumääritelmä (Amerikan Kennelklubi ja Englannin Kennelkubi) sallii valkoisen värin ja valkoiset merkit italianvinttikoiralla.

Italianvinttikoira on erittäin helppohoitoinen rotu. Turkin hoidoksi riittää pesu tarpeen vaatiessa. Pesemiseen menee aikaa noin viisi minuuttia ja koira kuivuu itsestään noin puolessa tunnissa, kun enimmät vedet on ensin kuivattu pyyhkeellä. Italianvinttikoira on hajuton koira, se ei märkänäkään haise koiralle. Italianvinttikoiran karvanlähtö on todella vähäistä, varsinaisia karvanlähtöaikoja italianvinttikoiralla ei yleensä ole. Kotona karvojen takia ei yleensä tarvitse imuroida ja hyvänä puolena on myös, ettei italianvinttikoiran turkin tai tassujen mukana tule kotiin juurikaan hiekkaa tai kuraa. Italianvinttikoiran kynnet leikataan viikon tai kahden välein ja korvat putsataan tarpeen vaatiessa. Italianvinttikoiran hampaiden huoltoon kannattaa kiinnittää huomiota, sillä hampaisiin voi yksilöstä riippuen kertyä nopeastikin hammaskiveä, mikä aiheuttaa ientulehdusta ja mikä puolestaan voi aiheuttaa hampaiden irtoamista. Hampaat kannattaakin pestä jos ei päivittäin, niin ainakin pari kertaa viikossa. Myös luita - sekä oikeita raakoja luita että puruluita - kannattaa antaa säännöllisesti. Pennun maitohampaiden, etenkin kulmamaitohampaiden irtoamista on seurattava, ettei pennulle tule purentavikoja. Joskus hampaat eivät irtoa itsestään, vaan voivat tarvita eläinlääkärin apua.

Italianvinttikoira on melko terve rotu. Rodussa esiintyy kuitenkin joitakin silmäsairauksia: lasiaisen rappeumaa (vitreus degeneration, morbi corporis vitrei), harmaakaihia (HC, hereditary cataract) ja verkkokalvon etenevää surkastumaa (PRA, progressiivinen retinaalinen atrofia). Distichiasista eli ylimääräisiä ripsiä on löytynyt joiltakin italianvinttikoirilta. Lasiaisen rappeuma on yleistä italianvinttikoirilla. Luultavasti lähes jokaiselle italianvinttikoiralle se tulee jossain iässä. Lasiaisenrappeumaa pidetään vaarattomana eikä se yleensä ehdi aiheuttaa koiran elinaikana mitään oireita koiralle. Myös patellaluksaatiota (polvilumpion sijoiltaan menoa) esiintyy. Patellaluksaatiota esiintyy joissakin linjoissa enemmän kuin toisissa. Rotuyhdistys suositteleekin, ettei patellaluksaatiota sairastavaa koiraa käytetä jalostukseen. Epilepsiaa (ilmenee usein vasta 2-4 vuoden iässä), sydänvikaa, häntämutkaa ja kilpirauhasen ja munuaisten vajaatoimintaa esiintyy. Harmailla tai isabellanvärisillä vaalennusgeenin omaavilla koirilla esiintyy jonkun verran kaljuuntumista (CDA, colour dilute alopecia). Muutama White Shaker -syndroomaa ja akalasiaa sairastava italianvinttikoira on tiedossa. Yhdysvalloissa italianvinttikoirilla on raportoitu esiintyvän myös Legg-Perthesiä (reisiluun aseptinen kuolio), maksasunttia ja Von Willebrandin tautia (vWD). Jonkun verran on ruoka-aine- tai muista allergioista kärsiviä italianvinttikoiria sekä herkkämahaisia italianvinttikoiria. Uroksilla voi esiintyä kivesvikaa. Italianvinttikoiralla - kuten millä rodulla tahansa - voi esiintyä mitä tahansa muitakin koirilla esiintyviä sairauksia. Jonkun verran nuorilla italianvinttikoirilla - yleensä alle 1,5 vuoden ikäisillä - on sattunut etujalan murtumisia. Jalka voi murtua vilkkaan ja uhkarohkean italianvinttikoirapennun hypätessä liian korkealta alas tai hypyn epäonnistuttua. Saattaa olla, että murtumilla on perinnöllistä taustaa, mutta asiasta ei ole tutkimustietoa. Yleensä pennunomistajat päätyvät ottamaan koiralleen eläinlääkärikuluvakuutuksen varmuuden vuoksi mm. tämän asian takia.

Suomen Italiaanot ja Cirnecot ry suosittelee ennen italianvinttikoiran jalostukseen käyttöä virallista silmä- ja polvitutkimusta silmäsairauksien ja patellaluksaation poissulkemiseksi vanhemmilta. Tutkimustulokset kirjataan Kennelliiton jalostustietojärjestelmään). Monet suomalaiset kasvattajat tutkituttavat italianvinttikoiriensa silmät ja polvet virallisesti. Myös monet rodun suomalaiset harrastajat ovat alkaneet tutkituttaa italiavinttikoiransa silmät ja polvet, mikä on hieno asia tulevaisuutta silmällä pitäen. Saamme näin enemmän tietoa rodun terveystilanteesta. Monet perinnölliset silmäsairaudet voivat tulla esiin vasta vanhemmiten, joten olisi hyvä, jos silmät tutkittaisiin kaikilta italianvinttikoirilta ainakin kaksi kertaa koiran elinaikana; ensimmäisen kerran 2-vuotiaana ja seuraavan kerran 7-8-vuotiaana. Ulkomailla italianvinttikoirien silmien ja polvien tutkituttaminen ei valitettavasti ole vielä yleistä muualla kuin USA:ssa. Lasiaisenreppeumaa ei ole tapana merkata silmätutkimustulokseen Euroopassa lukuun ottamatta Pohjoismaita lainkaan.

Juoksuaika italianvinttikoiranartulla on yleensä kaksi kertaa vuodessa.

Italianvinttikoiran kanssa voi harrastaa mm. näyttelyitä, vinttikoirien maasto- ja ratajuoksukilpailuja ja agilityä. Agilityyn italianvinttikoira sopii hyvin ketteryytensä ja nopeutensa vuoksi, mutta koska italianvinttikoiralla on yleensä melko vähän miellyttämisenhalua, on ohjaajalla syytä olla kärsivällisyyttä ja hyvä huumorintaju.